Helsingin katuja peitti loskainen, harmaa vaippa, joka tuntui imevän itseensä kaiken valon. Keisarillisen kaartin raskaat saappaat kolisivat Aleksanterinkadun mukulakivillä, rytmikkäästi mutta sieluttomasti. Se oli ainoa rytmi, joka oli sallittu. Eurooppaa hallitsevan Venäjän keisarin ukaasi numero 404 oli ehdoton: ”Kaikki harmoninen, rytminen tai melodinen auditiivinen stimulaatio, jota kutsutaan ’musiikiksi’, on kielletty sen haitallisten, aivotoimintaa ja yhteiskuntajärjestystä epävakauttavien vaikutusten vuoksi.”

Elias veti kaulusta ylemmäs ja kääntyi huomaamattomalle sivukujalle Kalliossa. Hänen sydämensä hakkasi – ei pelosta, vaan ennakoinnista. Hän oli matkalla ”Kellariklubiin”, paikkaan, jota ei virallisesti ollut olemassa.

Ovi oli raskas ja ruosteinen. Koputus oli sovittu: kaksi nopeaa, tauko, kolme hidasta. Fibonaccin lukuja, Elias ajatteli hymähtäen. Salainen koodi, joka perustui luonnon omiin kasvun lakeihin. Ovi raottui, ja hänet vedettiin sisään hämärään.  

Kellarin ilma oli paksua tupakansavusta ja tukahdutetusta jännityksestä. Paikalla oli tusinan verran ihmisiä: entisiä professoreita, kapellimestareita, neurotieteilijöitä. Keskellä huonetta, himmeän lampun alla, istui Sofia, ryhmän johtohahmo.

”Tervetuloa, Elias,” Sofia sanoi matalalla äänellä. ”Olemme juuri pääsemässä asian ytimeen. Miksi he pelkäävät meitä? Miksi Keisari pelkää tätä?” Hän naputti sormellaan pöydällä lojuvaa, nuhjuista paperinippua – kiellettyä tutkimusta musiikin neurobiologiasta.

”Koska se on hakkerointia,” nuori mies nurkassa sanoi kiihkeästi. ”He tietävät sen. Musiikki ei ole vain viihdettä. Se on biologinen järjestelmä, joka aktivoi suoraan mesolimbisen palkitsemisjärjestelmämme. Kun kuuntelemme – tai loimme – musiikkia, aivomme vapauttavat dopamiinia, samaa ainetta, joka liittyy syömiseen ja seksiin. Keisari haluaa hallita mielihyvämme lähteet. Hän ei voi sallia, että saamme ’väreitä’ jostain, mitä hän ei voi säännöstellä.”  

”Sitä Keisari pelkää eniten: joukkoa, joka tuntee toisensa ilman sanoja.”

Sofia nyökkäsi ja jatkoi. ”Mutta kyse ei ole vain nautinnosta. Kyse on vallasta ja koheesiosta. Muistatteko Dunbarin teorian? Musiikki kehittyi ’etäsukimiseksi’. Se on sosiaalista liimaa. Kun ryhmä ihmisiä liikkuu tai ääntelee synkronissa, heidän aivonsa ja fysiologiset toimintonsa – syke, hengitys – synkronoituvat. Se vapauttaa oksitosiinia, kiintymyshormonia. Se tekee ryhmästä yhtenäisen ja pelottoman. Sitä Keisari pelkää eniten: joukkoa, joka tuntee toisensa ilman sanoja.”  

Elias istuutui ja otti osaa keskusteluun. ”Se on totta. Olen lukenut Mehrin tutkimuksista uskottavasta signaloinnista. Musiikki vaatii aikaa ja koordinaatiota. Se on rehellinen signaali ryhmän voimasta. Keisarin armeija marssii pelosta, mutta laulava kansa marssisi yhteisestä tahdosta. Se on eksistentiaalinen uhka totalitarismille.”  

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Ajatus oli vallankumouksellinen. Musiikki ei ollut vain estetiikkaa; se oli evoluution muovaama selviytymismekanismi.

”Entä yhteys luontoon?” kysyi vanhempi nainen, entinen fyysikko. ”He ovat kieltäneet meiltä 1/f-kohinan.”

”Juuri niin,” Sofia vastasi innostuen. ”Musiikki kuulostaa meistä kauniilta, koska se matkii luonnon rakenteita. 1/f-kohina, ’pinkki kohina’, on sama rakenne, joka löytyy sydämen sykkeestä, rannikkoviivoista ja hermoston toiminnasta. Aivomme on viritetty käsittelemään näitä fraktaalisia rakenteita sujuvasti. Kun kuulemme musiikkia, joka noudattaa tätä koodia, koemme ’fraktaalista sujuvuutta’ – se tuntuu kotiinpaluulta. Keisari haluaa meidän elävän steriilissä, keinotekoisessa maailmassa, erossa biologiastamme.”  

Yläkerrasta kuului raskaiden ovien pamaus. Kellarin valot välähtivät.

”He ovat täällä,” Elias kuiskasi. Paniikki alkoi levitä, mutta Sofia nosti kätensä.

”Ei,” hän sanoi lujasti. ”Me emme pakene pelossa. Me käytämme sitä, mitä olemme opiskelleet. Muistatteko prediktiivisen koodauksen? Aivomme ovat ennustuskoneita. Musiikki opettaa meitä sietämään epävarmuutta, nauttimaan siitä, kun odotuksemme rikotaan ja ratkaistaan.”  

Askeleet lähestyivät kellarin ovea. Sofia kaivoi laukkunsa pohjalta jotain, mikä sai muiden silmät laajenemaan kauhusta ja ihastuksesta. Se oli viulu. Vanha, halkeillut, mutta ehjä.

”HPA-akseli,” Sofia mutisi virittäessään kieltä nopeasti. ”Lasketaan kortisolitasoja. Tehostetaan immuniteettia pelkoa vastaan.”  

Ovi räjähti auki. Kynnyksellä seisoi Keisarillisen Salaisen Poliisin, Okhranan, upseeri, takanaan kaksi rynnäkkökiväärein varustettua sotilasta.

”Tämä kokoontuminen on laiton!” upseeri karjui. ”Teitä syytetään aivotoimintaa häiritsevän materiaalin hallussapidosta.”

Kukaan ei liikkunut. Elias tunsi pelon kuristavan kurkkuaan, mutta sitten Sofia nosti jousen. Se oli hulluutta. Se oli itsemurha.

Hän soitti yhden ainoan, pitkän äänen. Se ei ollut pelkkä ääni. Se resonoi harmonisen sarjan puhtaimpien yläsävelten mukaisesti, täydellinen akustinen ilmiö, joka iski suoraan kuulijoiden aivokuoreen.  

Upseeri hätkähti. Hänen kätensä hakeutui aseelle, mutta liike pysähtyi. Ääni muuttui, se alkoi keinua, luoden rytmin ilman rumpuja.

”Aivojen motoriset alueet olivat kaapanneet vallan tietoiselta kontrollilta”

”Groove,” Elias ajatteli. ”Sensorimotorinen kytkeytyminen.”. Hän näki, kuinka sotilaan sormi nyki liipaisimella – ei ampuakseen, vaan rytmissä. Aivojen motoriset alueet, pikkuaivot ja supplementaarinen motorinen aivokuori, olivat kaapanneet vallan tietoiselta kontrollilta.  

Sofia alkoi soittaa melodiaa. Se oli yksinkertainen, surullinen ja kaunis. Se oli täynnä ”ennustettuja yllätyksiä”, jotka hyväilivät aivojen dopamiiniratoja. Kellarin ilmassa väreili jotain, mitä Keisari ei voinut käskyttää: empatia. Musiikki aktivoi heidän peilisolunsa ja limbiset järjestelmänsä.  

Elias alkoi hyräillä mukana. Sitten toinen. Pian koko huone tuotti matalaa, resonoivaa ääntä. Se oli musilanguagea, kielen ja musiikin kantamuotoa, joka ohitti semanttisen prosessoinnin ja iski suoraan tunteeseen.  

Upseeri laski aseensa hitaasti. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota Elias ei ollut nähnyt vuosiin: hämmennys, joka oli sekoittunut kaipaukseen. Upseerin aivot, jotka olivat tottuneet pelon ja kontrollin jäykkään hierarkiaan, kylpivät nyt oksitosiinissa ja endorfiineissa. Hänen stressitasonsa romahtivat, kortisoli huuhtoutui pois.  

”Se… se kuulostaa…” upseeri sanoi ääni väristen.

”Luonnolliselta,” Sofia sanoi lopettaen soittamisen, mutta jättäen jousen ilmaan. ”Koska se on totta. Se on meidän lajimme kieli.”

Hetken ajan kellarissa ei ollut sortajia eikä sorrettuja. Oli vain ryhmä Homo sapienseja, joiden aivot olivat synkronoituneet yhteisen akustisen kokemuksen äärellä.

Upseeri nielaisi. Hän katsoi Sofiaa, sitten miehiään, jotka näyttivät heränneen pitkästä unesta.

”Täällä ei ole ketään,” upseeri sanoi hiljaa. Hän kääntyi kantoillaan. ”Raportoimme häiriön olleen väärä hälytys. Putkistossa vikaa. Pelkkää kohinaa.”

Ovi sulkeutui.

Hiljaisuus palasi, mutta se ei ollut enää tyhjä. Se oli täynnä potentiaalia. Elias katsoi käsiään, jotka vieläkin tärisiät lievästi – eivät pelosta, vaan frissonista, musiikillisista väreistä.  

He olivat löytäneet aseen, jota vastaan Keisarilla ei ollut puolustusta. He olivat löytäneet ihmisyyden biologisen koodin. Ja huomenna, Elias tiesi, he soittaisivat kovempaa.