Helsinki on valon ja meren kaupunki, mutta kun marraskuun hämärä laskeutuu tai sumu nousee Suomenlinnan valleille, se avaa reitin toiseen todellisuuteen. Tarinoiden Helsingissä menneisyys ei ole koskaan täysin väistynyt nykyisyyden tieltä. Olemme koonneet tähän artikkeliin helsinkiläisten kokemuksia selittämättömästä – sekä asiantuntijan analyysin siitä, mistä näissä ilmiöissä oikeastaan on kyse.

Ääniä pimeydestä – Aikalaiskertomukset

Seuraavat kertomukset ovat toimituksen luomia rekonstruktioita, jotka perustuvat Helsingin tunnetuimpiin kummituslegendoihin ja niistä raportoituihin havaintoihin.

Tapaus 1: ”Hän ei kanna päätään turhaan”

Sijainti: Vironkatu 1, Kruununhaka

”Muutin taloon tietämättä sen historiasta mitään. Ensimmäiset viikot olivat rauhallisia, mutta sitten se alkoi. Ensin se oli vain pientä – paperipino, jonka olin jättänyt illalla pöydälle, löytyi aamulla lattialta hujan hajan. Ajattelin, että olin itse huolimaton tai että veto teki sen.

Mutta äänet olivat vaikeampia selittää. Myöhään illalla, kun liikenne oli hiljentynyt, yläkerrasta kuului raskasta laahustamista. Aivan kuin joku olisi vetänyt vanhaa, massiivista tammiarkkua parkettia pitkin. Tiesin, että yläkerran asunto oli tyhjä remontin vuoksi.

Pahinta oli kuitenkin se yksi ilta kellarissa. Olin viemässä pyykkejä, kun tunsin, että en ole yksin. Ilma viileni äkisti. Vilkaisin käytävän päähän ja näin hahmon. Se oli mies, pukeutunut vanhanaikaisesti, ehkä johonkin univormuun. Mutta se, mikä sai vereni hyytymään, oli hänen asentonsa. Hänen hartialinjansa oli luonnoton, ja hän piti jotakin kainalossaan. Kesti hetken tajuta, että hänen kaulansa päättyi tyhjään. En mennyt sinne enää koskaan yksin.”

Tapaus 2: Syyllisyys, joka ei huku

Sijainti: Piperin puisto, Suomenlinna

”Olen aina viihtynyt Suomenlinnassa, se on minulle rauhan paikka. Mutta eräänä syysiltana kävelin Piperin puiston lammelle, sille, jota sanotaan Lemmenlammeksi. Oli aivan tyyntä.

Istuin penkille ja katselin veteen. Yhtäkkiä tunsin valtavaa, musertavaa surua. Se ei ollut oma tunteeni – minulla oli ollut hyvä päivä. Se tunne vyöryi päälle kuin aalto. Sitten näin hänet syrjäsilmällä. Naisen hahmo, seisomassa aivan vedenrajassa. Hänellä oli yllään jotain leveää, kuin vanha hame, joka kellui hänen ympärillään.

Hän näytti etsivän jotain vedestä. Hänen olemuksensa oli niin täynnä epätoivoa, että minun oli pakko kääntää katseeni pois. Kun katsoin uudestaan, ranta oli tyhjä. Vain lammen pinta väreili, vaikka tuulta ei ollut nimeksikään. Myöhemmin kuulin tarinan parista, joka yritti hukuttautua yhdessä, ja naisesta, joka jäi kirotuksi elämään, kun hame esti häntä painumasta pinnan alle.”

Tapaus 3: Viimeinen näytös

Sijainti: Suomen Kansallisteatteri

”Teatterissa sattuu ja tapahtuu aina, mutta Suurella näyttämöllä on oma sääntönsä: älä jää yksin pimeään. Olin lavastepajalla töissä ja jäin ylitöihin viimeistelemään lavasteita. Katsomo oli pimeä, vain työvalot paloivat lavalla.

Kuulin askelia sivunäyttämöltä. Ne olivat määrätietoiset, raskaat askeleet. Huusin, onko siellä joku, mutta kukaan ei vastannut. Sitten näin miehen siluetin kulissien varjossa. Hän seisoi täysin liikkumatta ja tuijotti minua. Hänellä oli kädessään jotain, mikä näytti… no, kirveeltä.

Se ei tuntunut uhkaavalta minua kohtaan, vaan pikemminkin siltä, että hän oli vihainen itselleen tai maailmalle. Tunsin kylmän viiman kulkevan lävitseni, vaikka ilmastointi oli pois päältä. Pakkasin tavarani ennätysvauhtia. Vanhemmat näyttelijät vain nyökkäsivät, kun kerroin asiasta: ’Urho se siellä vain valvoo paikkoja’, he sanoivat.”

Järjen valo – Asiantuntijan analyysi

Miten selittää edellä kuvatut kokemukset rationaalisesti? Helsingin kummitusperinteeseen perehtyneen selvityksen mukaan ilmiöiden taustalla on sekoitus geologiaa, historiaa ja ihmismielen kykyä uskoa kuvitelmiin.

Kallioperä ja kaupungin äänet

Vanhoissa helsinkiläisissä kivitaloissa koetaan ns. poltergeist-ilmiöitä: astiat helisevät, huonekalut tärisevät tai ovet aukeavat itsestään. Selitys löytyy yleensä jalkojemme alta. Helsinki on rakennettu kallioperälle – graniitille ja gneissille – joka on erinomainen äänen ja tärinän johdin.

Kun metro, raitiovaunu tai louhintatyömaa aiheuttaa tärinää kilometrienkin päässä, energia voi edetä kalliota pitkin ja purkautua vanhan talon rakenteisiin. Kruununhaan massiiviset kivitalot toimivat kuin kaikukopat: ne vahvistavat maanalaista tärinää, mikä voi saada aikaan illuusion itsestään liikkuvista esineistä. Myös vanhat painovoimaiset ilmanvaihtojärjestelmät ja vetoiset ikkunat luovat paineenvaihteluita, jotka paiskovat ovia kiinni – ilmiö, joka kansanperinteessä on nimetty “vedolle herkän Harmaan rouvan” tekosiksi.

Traumaattinen historia ja kollektiivinen muisti

Helsingin kummitustarinat eivät ole sattumanvaraisia. Niiden taustalla on lähes poikkeuksetta todellisia historiallisia tragedioita. Ne toimivat kollektiivisina muistomerkkeinä tapahtumille, joita on ollut vaikea käsitellä.

• Vironkatu 1: Talolla on historia venäläisenä sotilasmakasiinina, ja tarinat “Päättömästä Aleksista” (upseeri tai merimies) heijastavat 1800-luvun sääty-yhteiskunnan pelkoja kunnian menetyksestä ja uskottomuudesta.
• Suomenlinna: Saaren maine kummituspaikkana selittyy sen verisellä historialla. Vuoden 1918 vankileireillä kuoli tuhansia ihmisiä nälkään ja tauteihin. Tämä kansallinen trauma on jättänyt alueelle “raskaan energian”, jonka herkät ihmiset aistivat edelleen ahdistuksena. Piperin puiston tarina hukkuneesta rakastetusta on puolestaan klassinen varoitusdraama epäsäätyisestä rakkaudesta.
• Kansallisteatteri: “Kirves-Urho” perustuu todelliseen historialliseen tapahtumaan. Näyttelijä Urho Somersalmi surmasi vaimonsa ja itsensä vuonna 1962. Tämä reaalimaailman tragedia oli niin järkyttävä ja vaikea käsitellä, että se siirtyi suoraan osaksi teatteriyhteisön folklorea.

Aivot ja odotusarvo

Lopuksi on huomioitava ihmismielen rooli. Aivomme on ohjelmoitu etsimään merkityksiä ja kasvoja (pareidolia) satunnaisista ärsykkeistä. Hämärässä Suomenlinnan tunnelissa aivot tulkitsevat varjon liikkeen helposti hahmoksi, varsinkin jos kulkija on jo valmiiksi kuullut paikan kummitusmaineesta. Sosiaalinen kontrolli on myös vahva tekijä: tarinat ovat perinteisesti varoittaneet yhteisöä normien rikkomisesta, kuten uskottomuudesta tai virkavirheistä, luomalla pelotteita.

Helsingin kummitukset ovat siis pohjimmiltaan meidän omaa historiaamme – kerrottuna pelon ja mysteerin kielellä. Ne ovat tapa pitää menneisyys elossa, muistuttaa vanhoista vääryyksistä ja selittää sitä, mitä emme heti ymmärrä.