Helsinki on historiansa ajan toiminut kansainvälisen tiedustelun, valtiollisten juonittelujen ja operatiivisen vakoilun keskeisenä näyttämönä. Syynä on kaupungin sijainti idän ja lännen välissä. Ruotsin valtakunnan itäisestä etuvartiosta kehittyi kylmän sodan aikainen ”Pohjolan Casablanca” ja vuosikymmenten saatossa nykyajan hybridisodankäynnin eturintama. Mutta miksi juuri Helsinki on vakoojien jatkuvan kiinnostuksen kohteena, ja mitä tällä näkymättömällä sodalla tavoitellaan?
Historialliset kerrostumat: Viaporin antautumisesta Ohranan urkintaan
Helsingin nousu tiedustelun keskiöön alkoi Viaporin (Suomenlinnan) rakentamisesta vuonna 1748. Linnoitus oli tarkoitettu sotilaalliseksi pelotteeksi mutta se oli myös poliittisen tyytymättömyyden ja separatististen salaliittojen pesä.
Ruotsin armeijan Eversti Göran Magnus Sprengtporten edusti historian varhaista vaikuttaja-agenttia, joka Venäjän lukuun rakensi suunnitelmia Suomen irrottamiseksi Ruotsista. Viaporin antautuminen vuonna 1808 ei ollut sotilaallinen tappio, vaan Sprengtportenin myyräntyön pohjustama venäläisten onnistunut psykologinen operaatio, jossa puolustajien moraali murrettiin syöttämällä heille väärää tietoa.
Venäjän vallan aikana (1809–1917) Helsinkiin juurtui keisarillinen salainen poliisi, Ohrana, jonka toiminta ennakoi nykyajan massavalvontaa. ”Mustissa kabineteissa” avattiin kansalaisten kirjeet, ja korttelivakoojat raportoivat jokaisesta epäilyttävästä liikkeestä. Samaan aikaan suomalaiset aktivistit, kuten Konni Zilliacus, harjoittivat vastavakoilua ja tekivät yhteistyötä jopa Japanin tiedustelun kanssa horjuttaakseen keisarikuntaa.
Kylmän sodan ”Pohjolan Casablanca”
Toisen maailmansodan jälkeen Helsinki kehittyi paikaksi, jossa KGB:n ja CIA:n agentit saattoivat kohdata suhteellisen vapaasti. Suomen puolueeton status teki pääkaupungista ihanteellisen maaperän tiedonvaihdolle ja rekrytoinnille.
Neuvostoliiton suurlähetystö Tehtaankadulla toimi KGB:n ja GRU:n operaatiokeskuksena, ja suomalaisilla poliitikoilla oli omat ”kotiryssänsä”, jotka toimivat samanaikaisesti sekä viestikanavina että tiedustelu-upseereina.
Tiitisen lista ja Alpo Rusin tapaus muistuttavat edelleen siitä, kuinka syvälle vakoilun lonkerot ulottuivat suomalaiseen yhteiskuntaan ja kuinka vaikeaa näiden jälkien siivoaminen on vuosikymmentenkin jälkeen.
Nykypäivä: Signaaleja katoilla ja drooneja taivaalla
2020-luvulle tultaessa vakoilu Helsingissä on muuttanut muotoaan, mutta kaikkea muuta kuin kadonnut. Kun perinteinen henkilötiedustelu (HUMINT) vaikeutui merkittävien venäläisdiplomaattien karkotusten myötä vuosina 2022–2023, tilalle tuli aggressiivinen tekninen tiedustelu.
Tehtaankadun lähetystön katolla sijaitsevien antennien uskotaan sieppaavan viranomaisviestintää ja matkapuhelinliikennettä Helsingin keskustassa. Samaan aikaan hakkeriryhmät, kuten ”Secret Blizzard”, kohdistavat iskujaan valtionhallintoon ja tutkijoihin.
Havainnot oudoista drooneista voimalaitosten ja valtionjohdon virka-asuntojen yllä viittaavat siihen, että tiedustelu on muuttunut passiivisesta tarkkailusta kohti mahdollisten sabotaasikohteiden kartoittamista.
Miksi Helsinki kiinnostaa ja mitä toiminnalla tavoitellaan?
Helsingin kiinnostavuus vakoilukohteena kumpuaa kolmesta päätekijästä:
- Strateginen sijainti: Helsinki on edelleen keskeinen solmukohta Itämeren alueella ja portti Euroopan unionin sekä Naton salaisuuksiin, mistä Herman Simmin tapaus – jossa hän käytti Helsinkiä Naton asiakirjojen välityspaikkana – on varoittava esimerkki.
- Tiedon hallinta ja vaikuttaminen: Vakoilulla ei tavoitella vain sotilassalaisuuksia, vaan sillä pyritään vaikuttamaan Suomen poliittiseen päätöksentekoon, vaientamaan kriittistä tutkimusta ”maalittamalla” tutkijoita ja hankkimaan teknologista etumatkaa yritysvakoilun kautta.
- Harmaan alueen sodankäynti: Nykyisin vakoilu on osa laajempaa hybridivaikuttamista, jolla testataan Suomen resilienssiä. Esimerkiksi GPS-häirintä Suomenlahdella ei ole vain tiedonkeruuta, vaan aktiivista häirintää, joka aiheuttaa taloudellista vahinkoa ja epävarmuutta.
Helsingin historia vakoilun näyttämönä osoittaa, että vaikka menetelmät ovat vaihtuneet salakirjeistä kyberiskuihin, kaupunki pysyy suurvaltapolitiikan etulinjassa. Vakoojien sota Helsingin kaduilla, kabineteissa ja digitaalisissa verkoissa on jatkuvaa. Sen perimmäinen tavoite on aina sama: vastustajan heikentäminen ja oman tilannekuvan varmistaminen muuttuvassa maailmassa.
