Kuvittele elokuvan traileri. Näet räjähdyksiä, kuulet miekkojen kalskeen, ja sankari syöksyy tulta päin. Tiedät heti, mistä on kyse: sotaelokuvasta. Sota on visuaalista, kineettistä ja helppoa ymmärtää. On hyvät, on pahat ja on selkeä lopputulos.

Mutta kuvittele toinen traileri. Kaksi väsynyttä miestä istuu pölyisessä huoneessa. Pöydällä on pino papereita. Toinen sytyttää tupakan ja sanoo: “Ehkä meidän pitäisi muuttaa sanamuotoa kappaleessa neljä.”

Ei kuulosta lippukassahitiltä? Tämä on elokuvantekijän ikuinen ongelma. Rauha – tai tarkemmin sanottuna rauhantekeminen – on prosessina hidas, visuaalisesti staattinen ja täynnä byrokratiaa. Silti elokuvahistoria tuntee mestariteoksia, jotka ovat onnistuneet tekemään mahdottomasta mahdollista: ne ovat muuttaneet diplomatian ja kompromissin jännittäväksi trilleriksi.

Tuore analyysi rauhan dramaturgiasta osoittaa, että rauhantekijät eivät valkokankaalla ole passiivisia hymistelijöitä. He ovat arkkitehteja, pelureita ja joskus jopa manipulaattoreita.

Kun väkivallattomuus on ase

Klassikkoelokuva Gandhi (1982) opetti sukupolville, että rauhantekijä voi olla radikaali. Ben Kingsleyn tulkitsema Gandhi ei ole vain lempeä vanhus, vaan poliittinen nero, joka käyttää “moraalista jujutsua”.

Kun brittiläinen imperiumi vastasi voimalla, Gandhi vastasi kieltäytymällä yhteistyöstä. Elokuva näyttää, kuinka tämä rikkoi symmetrian: aseet ovat hyödyttömiä vastustajaa vastaan, joka ei pelkää kuolla mutta kieltäytyy tappamasta. Sama teema toistuu elokuvassa Selma (2014), jossa Martin Luther King valitsee protestipaikkansa strategisesti provosoidakseen sortajan paljastamaan todelliset kasvonsa kameroiden edessä. Rauha ei näissä elokuvissa ole poissaoloa, vaan aktiivista vastarintaa.

Likaiset keinot, puhdas lopputulos

Ehkä yllättävin havainto rauhan elokuvista on se, että tehokas rauhantekijä ei aina ole puhdas pulmunen. Steven Spielbergin Lincoln (2012) ja Oskar Schindleristä kertova Schindler’s List (1993) esittelevät meille pragmaattisen rauhantekijän.

Lincoln ei lakkauta orjuutta pelkällä idealismilla, vaan lahjonnalla, valehtelulla ja poliittisella kaupankäynnillä. Hän viivyttää rauhanneuvotteluja saadakseen perustuslain muutoksen läpi. Elokuva haastaa katsojan kysymään: onko oikein pelata likaista peliä, jos palkintona on miljoonien vapaus?

Samalla tavalla Oskar Schindler ja Hotel Rwanda -elokuvan Paul Rusesabagina käyttävät aseinaan viinaa, sikareita ja suhteita. Kun sivilisaatio ympärillä romahtaa, sankariksi ei nouse se, jolla on suurin ase, vaan se, joka osaa puhua, lahjoa ja bluffata ihmishenkien puolesta.

Vohveleita ja viskiä – Diplomatian anatomia

Kylmän sodan jännitys on tarjonnut hedelmällisen maaperän “kabinetti-trillereille”. Elokuvat kuten Thirteen Days ja Bridge of Spies (Vakoojien silta) näyttävät maailman, jossa yksi väärä sana voi tuhota ihmiskunnan. Tässä kontekstissa puhelinsoitto tai salainen tapaaminen on yhtä dramaattinen teko kuin pommin pudottaminen.

Mutta ehkä kiinnostavin kuvaus itse prosessista on elokuva Oslo (2021). Se kuvaa Israelin ja Palestiinan salaisia neuvotteluja 1990-luvulla. Norjalaisten fasilitaattorien oivallus oli yksinkertainen: viholliset piti saada syömään yhdessä. Kun neuvottelijat pakotettiin jakamaan viskiä ja puhumaan lapsistaan, vihollinen lakkasi olemasta myyttinen hirviö ja muuttui ihmiseksi.

Rauha on radikaali teko

Elokuvat opettavat meille, että rauha on paljon vaikeampaa kuin sota. Sota vaatii vihaa ja logistiikkaa; rauha vaatii luovuutta, epävarmuuden sietämistä ja kykyä nähdä vihollisessa ihminen silloinkin, kun se tuntuu mahdottomalta.

Seuraavan kerran kun etsit katsottavaa, unohda supersankarit hetkeksi. Katso, kuinka Nelson Mandela yhdistää kansan rugbyn avulla (Invictus) tai kuinka Dag Hammarskjöld taistelee YK:n periaatteiden puolesta henkensä uhalla (Hammarskjöld). Saatat huomata, että neuvottelupöytä on maailman vaarallisin ja jännittävin näyttämö.