Seison Pitäjänmäen rajatarkastuspisteellä. Entinen kaupunginraja on nyt kansainvälinen raja. Betoniporsaat ja kiiltävät teräsaidat erottavat Helsingin Espoosta. Jonossa takanani on satoja autoja – “ulkomaalaisia” pendelöijiä, jotka yrittävät päästä töihin kaupunkivaltioon.
Pormestari Donald Trumpin ”Helsinki Pass” -järjestelmä on armoton: jos sinulla ei ole korkeakoulututkintoa tai vähintään 80 000 euron vuosituloja takaavaa työsopimusta, rajanylitys kestää tunteja.
Kullan kimallusta Mannerheimintiellä
Pääsen kantakaupunkiin eikä Helsinki ole entisellään. Mannerheimintie on kaivettu uudelleen auki. Pyörätiet on jyrätty ja tilalle on tullut kuusi kaistallista kiiltäviä saksalaisia katumaastureita. Rakennustyömaita on kaikkialla. Entisen Postitalon tilalla kohoaa lasinen pilvenpiirtäjä, jonka huipulla loistaa kultaisin kirjaimin: TRUMP TOWER HELSINKI.
Tapaan Anjan, 74, entisen kirjastonhoitajan, istumassa penkillä Esplanadilla. Tai kapealla kaistaleella, joka Esplanadista on jäljellä. Puistoa on kavennettu uuden maanalaisen ”Freedom Parking” -hallin sisäänajon tieltä.
Anja pitelee kädessään häätöilmoitusta. ”Asuin kaksiossani Kalliossa viisikymmentä vuotta”, Anja sanoo ääni väristen. ”Sitten kaupunki myi taloyhtiön tontin floridalaiselle sijoitusyhtiölle. Vuokra kolminkertaistui yön yli. Pormestari sanoi televisiossa, että ’jos et pysty maksamaan, et ansaitse asua maailman parhaassa kaupungissa’. Mutta minne minä menen? Suomen puolelle Vantaalle? En tunne sieltä ketään.”
Anjan kaltaiset “vanhan Helsingin” asukkaat ovat muuttumassa näkymättömiksi. Sosiaalitukia ei enää ole; ne korvattiin ”Mahdollisuuksien stipendillä”, jota voi hakea vain, jos osoittaa ”yrittäjähenkistä aktiivisuutta”.
Voittajien kaupunki
Kaikille uusi järjestys ei ole tragedia. Eteläsataman uudessa kattoterassibaarissa tunnelma on sähköinen. Tapaan Markuksen, 28-vuotiaan kryptoanalyytikon. Hän muutti Helsinkiin Frankfurtista heti itsenäistymisen jälkeen.
”Tämä on uskomatonta”, Markus viittoo kohti merta, jossa valtavat risteilyalukset lipuvat ohi ilman ympäristörajoituksia. ”Ei tuloveroa, ei turhaa sääntelyä. Jos haluat rakentaa laiturin suoraan suojellun luodon päälle, ostat vain lisenssin. Se on vapautta. Helsinki on nyt Itämeren Singapore, mutta paremmalla yöelämällä.”
Markukselle kaupunki on leikkikenttä. Hän ei näe – tai ei halua nähdä – niitä satoja siivoojia ja keittiöapulaisia, jotka kuljetetaan joka aamu busseilla rajan yli Vantaalta, koska heillä ei ole varaa asua kaupungissa, jota he pitävät pystyssä.
Malmin unelma ja itäinen todellisuus
Iltapäivällä matkustan Malmille. Lentokenttä on herännyt henkiin. Historialliset niityt on asfaltoitu, ja kiitoradalta nousee jatkuvalla syötöllä pienen kaupunkivaltion omia ”Air Helsinki” -suihkukoneita. Pormestari on tehnyt Malmista verovapaan luksuslogistiikan keskuksen.
Itä-Helsingissä kuva muuttuu. Itäkeskuksen ympärille on muodostunut eräänlainen harmaa vyöhyke. Kun kaupungin rahoitus kouluilta ja nuorisotaloilta lopetettiin ”tehottomana”, tilalle tuli yksityinen turvabisnes. Kadunkulmissa seisoo mustiin asuihin pukeutuneita vartijoita rynnäkkökivääreiden kanssa.
”Me olemme omillamme”, sanoo Abdi, joka pyörittää pientä ruokakauppaa. ”Kaupunki ei enää huolehdi kaduista tai valaistuksesta täällä. Me maksamme suojelurahaa yksityiselle firmalle, jotta kauppa pysyy ehjänä. Pormestari kävi täällä kerran, sanoi että meidän pitää ’diilata’ tiemme ulos köyhyydestä. Mutta miten diilaat, kun kaupungin sisäiset tullit estävät tavaran liikkumisen?”
Illan laskeutuessa
Kun aurinko laskee Helsingin horisonttiin, kaupunki kimaltaa mereltä katsottuna kauniimmin kuin koskaan. Valomeri on valtava, ja uudet mainosvalot heijastuvat levottomina satama-altaassa vellovasta vedestä. Lähempää katsoen näkee säröt.
Helsinki on nyt yritys, ei yhteisö. Se on tehokas, kiiltävä ja rikas, mutta se on menettänyt kykynsä tuntea sääliä. Pormestari Trumpin ”Helsinki First” on toteutunut: kaupunki on todellakin ensimmäinen, mutta sen asukkaista on tullut joko osakkeenomistajia tai pelkkiä kuluja, jotka on karsittava pois.
Palatessani takaisin Suomen puolelle, katson taakseni. Rajalla on kyltti, joka on valaistu kirkkailla ledeillä: ”Leaving Helsinki? Your loss. We’re winning.”
Anja on yhä penkillään. Hän ei enää itke. Hän katsoo samein silmin merta, jota hänellä ei pian ole enää varaa katsella.
Lue myös: Helsinki First – Mitä jos Donald Trump nousisi pääkaupungin valtiaaksi?
