Kuvittele tilanne: On tiistai-ilta. Makaat sohvalla ja selaat puhelintasi. Ruudulle ilmestyy video söpöstä kultaisestanoutajasta. Pyyhkäisy. Seuraavana on graafista kuvastoa Ukrainan rintamalta. Pyyhkäisy. Ilmastotutkijat varoittavat peruuttamattomasta keikahduspisteestä. Pyyhkäisy. Mainos, joka yrittää myydä sinulle ahdistusta lievittävää painopeittoa.

Tunnetko sen? Se outo sekoitus kauhua, tylsistymistä ja epätodellisuuden tunnetta?

Onneksi olkoon. Olet juuri astunut Kurt Vonnegutin maailmaan.

Yhdysvaltalainen kirjailija Kurt Vonnegut (1922–2007) kuoli vuosia ennen kuin TikTok tai ChatGPT keksittiin, mutta hänen tuotantonsa tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu tänä aamuna krapulassa, selaillen X:n (ent. Twitter) uutisvirtaa. Vonnegut ei ollut vain tieteiskirjailija tai satiirikko; hän oli kanarialintu hiilikaivoksessa, joka ei lopettanut laulamista edes kaasun täyttäessä huoneen. Hän vain vaihtoi laulun nauruun.

Me elämme nyt “Vonnegutianista” vuosikymmentä, ja on korkea aika ottaa hänen opetuksensa tosissaan.

Olemme kaikki “irronneet ajasta”

Vonnegutin tunnetuin teos, Teurastamo 5 (1969), kertoo Billy Pilgrimistä, joka on “irronnut ajasta”. Billy heittelehtii kontrolloimattomasti toisen maailmansodan Dresdenin pommitusten, nykyhetken tylsän optikkoelämänsä ja Tralfamadore-planeetan eläintarhan välillä.

Vuonna 1969 tämä oli metafora traumaperäiselle stressihäiriölle. Vuonna 2025 se on tarkka kuvaus meidän kaikkien digitaalisesta arjesta.

Me emme enää elä lineaarisessa ajassa. Algoritmit eivät tunnista kronologiaa. Kun “doomscrollaat” uutisvirtaasi, aivosi tekevät samanlaisia aikahyppyjä kuin Billy Pilgrim. Yhtenä hetkenä elät 90-luvun nostalgiaa, seuraavana hetkenä kohtaat tulevaisuuden tekoälyuhkakuvia ja kolmantena hetkenä palaat pandemia-ajan traumoihin. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat läsnä yhtaikaa, puristettuna hehkuvaan suorakaiteeseen kämmenelläsi.

Vonnegutin vastaus tähän kaaokseen oli kuuluisa fraasi: “Niin se käy” (So it goes).

Kirjassa lause toistuu aina, kun joku kuolee – oli kyseessä sitten kymmenet tuhannet Dresdenin uhrit tai väljähtänyt samppanja. Se kuulostaa kyyniseltä, mutta se on suojamekanismi. Jos pysähtyisimme suremaan jokaista maailman tragediaa, emme pystyisi toimimaan.

2020-luvulla meistä jokainen hokee mielessään “niin se käy” satoja kertoja päivässä. Metsäpalo tuhoaa kaupungin? Niin se käy. Tekoäly vie työpaikat? Niin se käy. Uusi pandemiauhka? Niin se käy.

Se on ainoa tapa, jolla psyykemme voi käsitellä globaalia tuskaa luhistumatta. Vonnegut opetti meille, että turtuminen ei ole merkki sydämettömyydestä, vaan mielen hätäjarru.

Granfalloonit eli miksi somesodat ovat typeriä

Jos Teurastamo 5 diagnosoi aikakäsityksemme, niin Kissan kehto (1963) repii auki identiteettipolitiikkamme. Kirjassa Vonnegut esittelee termin granfalloon. Se tarkoittaa “ylpeää ja merkityksetöntä ihmisten yhteenliittymää”.

Vonnegutin esimerkkejä granfallooneista olivat General Electric -yhtiö, kommunistinen puolue ja kaikki kansallisvaltiot. Ne ovat ryhmiä, jotka uskottelevat jäsenilleen, että heillä on jokin yhteinen, korkeampi tarkoitus, vaikka todellisuudessa heitä yhdistää vain sattuma tai byrokratia.

Katsokaa ympärillenne sosiaalisessa mediassa. Internet on muuttunut granfalloonien taistelukentäksi. Kryptovaluuttasijoittajat, jotka vannovat uskollisuutta doge-meemille? Granfalloon. Poliittiset Twitter-kuplat, jotka määrittelevät itsensä vain sen kautta, ketä he vihaavat? Granfalloon. Brändiuskollisuus? Granfalloon.

Me etsimme epätoivoisesti “meitä” suojaksi “niitä” vastaan. Vonnegut nauraa tälle tarpeelle. Hän osoittaa, että useimmat asiat, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan verkossa, ovat onttoja kuoria. Olemme valmiita repimään toisemme kappaleiksi puolustaaksemme ryhmää, johon kuulumme vain sattumalta.

Jää-9 ja tekoälyn “paperiliittimet”

Vonnegutin profetioista hyytävin (kirjaimellisesti) löytyy kuitenkin Kissan kehdosta. Kirjan maailmanlopun väline on Jää-9 (Ice-Nine), veden isotooppi, joka on huoneenlämmössä kiinteää. Jos pienikin kide Jää-9:ää koskettaa merta, kaikki maailman vesi jähmettyy ketjureaktionomaisesti.

Kirjassa tiedemiehet eivät kehitä Jää-9:ää pahuuttaan. He kehittävät sen, koska se on kiinnostava ongelma ratkaistavaksi. He ovat “moraalisesti neutraaleja”.

Tämä on täydellinen analogia 2020-luvun eksistentiaalisille riskeille. Kun puhumme tekoälyturvallisuudesta ja pelosta, että tekoäly muuttaa maailman “paperiliittimiksi” (tai joksikin muuksi ihmiselle elinkelvottomaksi), puhumme Jää-9:stä. Kun puhumme laboratorioista karanneista viruksista tai “gain-of-function” -tutkimuksesta, puhumme Jää-9:stä.

Vonnegut ymmärsi, että maailmanloppu ei todennäköisesti tule pahan superroiston naurun säestämänä. Se tulee, koska joku nörtti halusi nähdä, voiko hän tehdä jotain, pysähtymättä miettimään, pitäisikö se tehdä. Teknologia ilman humanismia on itsemurha, ja me olemme kaikki katsomossa.

Olemmeko vain koneita?

Romaanissaan Mestarien aamiainen (1973) Vonnegut esittää provokatiivisen ajatuksen: ihmiset ovat vain biologisia koneita. Me olemme kemiallisten reaktioiden summia, vailla vapaata tahtoa. Kun meillä on “pahoja kemikaaleja” aivoissamme, teemme pahoja asioita.

Tämä kuulosti 70-luvulla nihilistiseltä. Nykyään se on arkipäivää.

Shoshana Zuboffin kuvaama “valvontakapitalismi” perustuu juuri tähän oletukseen. Sosiaalisen median jättiläiset kohtelevat meitä koneina, joiden käytöstä voidaan ohjata dopamiinipiikeillä. Kun jäät koukkuun loputtomaan syötteeseen, et tee vapaata valintaa. Olet kone, joka reagoi ärsykkeeseen juuri niin kuin koodari Piilaaksossa suunnitteli.

Vonnegutin “ihmiskone”-vertaus ei kuitenkaan ollut tuomio, vaan armonosoitus. Jos olemme koneita, meidän on turha vihata itseämme tai toisiamme vioistamme. Me olemme vain rikki. Kuten hän kirjoitti: “Me olemme täällä maapallolla vain pieraistaksemme ja pyöriäksemme ympäriinsä. Älä anna kenenkään väittää muuta.”

Ainoa sääntö: Jumalauta, olkaa kilttejä

Kaiken tämän kyynisyyden, mustan huumorin ja eksistentiaalisen kauhun keskellä Vonnegut tarjoaa yhden pelastusrenkaan. Se ei löydy teknolgiasta, politiikasta eikä uskonnosta.

Kirjassa Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (1965) päähenkilö Eliot Rosewater lausuu sanat, joiden pitäisi olla jokaisen 2020-luvun lapsen (ja aikuisen) huoneentaulussa:

“Hei vauvat. Tervetuloa Maahan. Täällä on kuuma kesällä ja kylmä talvella… Vauvat, teillä on täällä aikaa noin sata vuotta. Tiedän vain yhden säännön, vauvat: Jumalauta, teidän täytyy olla kilttejä.”

Vonnegutille kiltteys (kindness) ei ollut pehmoista “mukavuutta”. Se oli radikaali kapina. Maailmassa, joka on absurdi, julma ja välinpitämätön – maailmassa, jossa Dresdenit palavat ja algoritmit syövät aivomme – kiltteys on ainoa looginen vastaisku.

Se on tietoinen päätös nähdä ihminen granfalloonin takana. Se on päätös olla lisäämättä maailman tuskaa, vaikka tietäisi, ettei voi pelastaa sitä.

2020-luvun kriisien keskellä Vonnegut on ystävä, joka istuu vieressäsi palavassa talossa, sytyttää savukkeen ja sanoo: “Onpa täällä naurettavan kuuma, eikö totta?” Hän ei lupaa, että palo sammuu. Hän ei valehtele, että kaikki järjestyy. Mutta hän saa sinut nauramaan liekkien absurdudelle, ja siinä naurussa on pienenpieni toivon kipinä.

Ja jos kaikki menee pieleen? No, niin se käy.