Kun aika pysähtyi: Miksi kulttuurimme on jämähtänyt menneisyyteen?
Populaarikulttuuri on jäänyt luuppiin. Vuonna 2025 katsomme elokuvia, jotka ovat jatko-osia 30 vuotta vanhoille tarinoille, ja juhlimme festivaaleilla, joissa soi sama musiikki kuin vuonna 1995. Onko kykymme kuvitella uutta surkastunut?
Mark Fisher kirjoitti aikoinaan ”tulevaisuuden hitaasta peruutuksesta”. Hän tarkoitti tilaa, jossa kulttuuri ei enää kykene tuottamaan aidosti uutta, vaan tyytyy kierrättämään menneitä vuosikymmeniä. Vuosina 2024–2025 tämä ennustus on käynyt toteen konkreettisemmin kuin koskaan.
Jatko-osien hegemonia
Elokuvateollisuus on selkein esimerkki luovuuden lamautumisesta. Vuoden 2024 merkittävimmistä elokuvajulkaisuista yli puolet oli jatko-osia tai uudelleenfilmatisointeja. Vuonna 2025 trendi syveni: kymmenestä katsotuimmasta elokuvasta yhdeksän perustui olemassa olevaan brändiin. Yleisö ei janoa uutta, vaan ”halua tuttuuteen”. Riskien välttely on johtanut siihen, että valkokankaalla pyörii loputon ”zombi-elokuva” – teknisesti uusi, mutta sielultaan vanha.
Suomi ja ysärinostalgian ikuinen paluu
Suomessa ilmiö näkyy vahvasti musiikkikentällä. ”Retromania” ei ole vain maailmanlaajuinen trendi, vaan suomalainen kansanliike. Retroperjantai-radio-ohjelma on kerännyt viikoittain jopa 200 000 kuulijaa, ja ysärimusiikkiin keskittyvät festivaalit kuten Jysäri ja We Love the 90’s vetävät vuodesta toiseen kymmeniä tuhansia kävijöitä.
Tämä ei ole pelkkää harmitonta hauskanpitoa. Se kertoo kaipuusta aikaan, jolloin tulevaisuus tuntui vielä lupaavalta. Kuten Fisher huomautti, 2000-luvun kulttuuria vaivaa ”party hauntology” – bileet jatkuvat, mutta ne ovat vain kaikua menneistä juhlista. Suomalainen ysäribuumi on täydellinen esimerkki tästä: me pakenemme nykyhetken epävarmuutta turvalliseen, sokerikuorrutettuun menneisyyteen.
