Helsingin tavoite saavuttaa hiilineutraalius vuoteen 2030 mennessä on kunnianhimoinen, mutta keinot sen saavuttamiseksi ovat yllättävän arkisia. Vuosien varrella visioidut futuristiset liikenneratkaisut – köysiradoista lentäviin takseihin – ovat yksi toisensa jälkeen törmänneet käytännön realiteetteihin. Jäljelle on jäänyt se, mikä toimii: “tylsä” mutta tehokas raideliikenne ja bussien sähköistäminen.
Tuore analyysi Helsingin joukkoliikenteen tulevaisuudesta maalaa kuvan kaupungista, jossa scifi-unelmat ovat väistyneet insinöörilogiikan tieltä. Vaikka visiot ovat inspiroivia, ilmastonmuutos ei odota teknologista vallankumousta.
Kun visiot kohtaavat Suomen talven
Vielä hetki sitten autonomiset robottibussit ja henkilökohtaiset pikaraidejärjestelmät (PRT) näyttäytyivät kaupunkiliikenteen graalin maljoina. Todellisuus on kuitenkin osoittautunut monimutkaisemmaksi. Helsingin profiili “Smart City” -testialustana on tuottanut arvokasta dataa, mutta myös karuja pettymyksiä.
Robottibussien suurin vihollinen ei ole teknologia itsessään, vaan pohjoinen ilmasto. Laitteiden “silminä” toimivat LiDAR-sensorit tulkitsevat lumisateen ja pöllyävän lumen esteiksi, mikä saa bussit tekemään hätäjarrutuksia tyhjällä tiellä. Niin kauan kuin robottiauto on vain “kesälapsi”, se ei voi korvata perinteistä, ympärivuotista joukkoliikennettä.
Samanlaisen kohtalon koki Laajasalon ja kantakaupungin välinen köysirata. Teoriassa futuristinen ja edullinen gondolihissi hävisi lopulta vanhalle kunnon raitiotielle. Syyt olivat proosallisia: Helsingin tuulinen sää olisi aiheuttanut liikaa käyttökatkoja, ja raitiovaunun kapasiteetti on yksinkertaisesti ylivertainen ruuhka-aikoina. Kruunusillat-hanke toteutetaan kiskoilla, ei vaijereilla.
Raideliikenteen renessanssi on tehokasta, ei seksikästä
Helsingin liikenteen selkärangaksi on valikoitunut ratkaisu, joka keksittiin jo 1800-luvulla: teräspyörä teräskiskolla. Analyysin mukaan tulevaisuuden “raidekaupunki” rakentuu Raide-Jokerin, Vantaan ratikan ja tulevan Viikin-Malmin pikaraitiotien varaan.
Tämä on strateginen valinta. Raideliikenne on energiatehokkuuden huippu, ja se ohjaa kaupunkirakennetta tiiviimmäksi tavalla, johon bussit eivät pysty. Mutta edes metro ei ole säästynyt realiteeteilta. Haaveet metron täydestä automaatiosta (kuljettajattomasta ajosta) ovat jumiutuneet teknisiin ja taloudellisiin haasteisiin, ja tällä hetkellä keskitytäänkin peruskorjauksiin innovaatioiden sijaan.
Todellinen älykkyys asuu kännykässä, ei taivaalla
Vaikka lentävät taksit (eVTOL) ja Hyperloop-putket pysyvät otsikoissa, niiden rooli vuoden 2030 Helsingissä on marginaalinen – jos sitäkään. Analyysi tiivistää osuvasti: todellinen “Smart City” -älykkyys ei ole lentävissä autoissa, vaan siinä, että kännykkäsovellus osaa yhdistää metron, kaupunkipyörän ja autonomisen lautan yhdeksi sujuvaksi matkaketjuksi.
Kehitys on siis tylsää, mutta se on ainoa tapa saavuttaa päästötavoitteet. Sähköbussit, jotka ovat jo arkipäivää, ja laajenevat raiteet tuottavat leijonanosan tarvittavista päästövähennyksistä.
Ehkä meidän on aika hyväksyä, että toimiva kaupunki ei näytä Blade Runnerilta. Se näyttää pikaraitiovaunulta, joka kulkee ajallaan – satoi tai paistoi. Ja juuri siinä piilee sen radikaalius.
