Seison Senaatintorilla ja katselen Aleksanteri II:n patsasta. Tuuli puhaltaa mereltä, samalta mereltä, joka on vienyt niin monet tämän kaupungin pojat ja tyttäret maailmalle.

Koulukirjamme ja juhlapuheemme kertovat meille tarinaa yhtenäisestä kansasta, Snellmanin ja Mannerheimin Suomesta, mutta kun kuljen näitä katuja, aistin toisenlaisen historian. Se on historia, joka kuiskii porttikongeissa ja vanhojen kivitalojen auloissa. Historia on myös sitä, minkä olemme tarkoituksella unohtaneet.  

Tämä ei ole kertomus niistä, joiden nimet on hakattu graniittiin, vaan niistä, joiden nimet on pyyhitty pois.

Pietarin junan matkustajat

Kävelen alas Esplanadia. Voin melkein nähdä heidät nousemassa Pietarin junaan – nuo kunnianhimoiset miehet, joiden katse oli naulittu itään, imperiumin sydämeen. Meille on opetettu pitämään heitä vieraan vallan palvelijoina, mutta aikalaiselle he olivat menestyjiä.

Ajatelkaa Theodor Avellania. Täällä hän on vain nimi historiankirjan alaviitteessä, mutta Pietarissa hän oli mies, jonka pöydällä päätettiin koko Venäjän keisarikunnan laivastostrategia.

Kuvittelen hänet seisomassa komentosillalla, ei ”ryssänupseerina”, vaan helsinkiläisenä, joka on noussut yhden maailman suurimman valtiollisen mahdin huipulle. Tai amiraali Oskar von Kraemer, keisarin luottomies, joka kulki Talvipalatsin käytävillä yhtä tottuneesti kuin me kuljemme Kauppatorilla. He toivat tähän kaupunkiin sivistystä ja rahaa, mutta itsenäisyyden huuma ja poliittiset suhdanteet tekivät heistä epähenkilöitä. Heidän syntinsä oli väärä ajoitus ja väärä isäntä.  

Entä ne kädet, jotka loivat kauneutta tsaarien iloksi? August Holmström ja Henrik Wigström. Muurarin poika ja tammisaarelaissyntyinen mestari, jotka takoivat Fabergén nimen historiaan. Kun ihailen noita korvaamattomia aarteita, näen niissä suomalaisen käsityötaidon leiman, vaikka maailma tuntee ne venäläisinä. He olivat osa sitä kosmopoliittista verkostoa, joka teki Helsingistä ”Pietarin esikartanon”, portin, josta kuljettiin molempiin suuntiin.  

Älyllinen maanpako

Yliopiston luentosaleissa kaikuu tyhjyys. Se on niiden äänten puutetta, jotka ajoimme pois. Muistan tarinan Adolf Erik Nordenskiöldistä – ei siitä sankarimatkailijasta, jota Ruotsi juhlii, vaan nuoresta, tulisieluisesta miehestä, joka karkotettiin täältä yhden päivällispuheen vuoksi. Me annoimme poliittisen ahdasmielisyyden ajaa pois miehen, joka avasi Koillisväylän.  

Sama kaava toistuu myöhemmin. Lars Ahlfors, matematiikan nero, jonka Fieldsin mitalin – tuon tieteen Nobelin – tarina on kuin jännitysromaanista. Mitali salakuljetettiin sodan jaloista ja pantattiin pakolaisuudessa, kunnes se palasi kotiin vuosikymmeniä myöhemmin.

Tai Edvard Westermarck, joka istui Lontoossa kirjoittamassa ihmiskunnan moraalihistoriaa, kun me täällä kiistelimme kielipolitiikasta. He olivat liian suuria pieneen Suomeen, tai ehkä me olimme liian pieniä ymmärtämään heitä.  

Omatunto ja unohdus

Kipein muisto liittyy kuitenkin vuoteen 1918.

Kansalaissodan savu oli tuskin hälvennyt, kun Hjalmar Linder, Suomen rikkain mies, teki jotain, mitä rahalla ei voi ostaa: hän puhui totta.

”Jo riittää verilöyly!” hän huusi Hufvudstadsbladetin sivuilla. Näen hänet Mustion linnassaan, yksinäisenä miehenä, joka uskalsi katsoa voittajien kostoa silmiin ja tuomita sen.

Palkkioksi hän sai petturin leiman ja maanpaon. Linderin kohtalo on synkkä muistutus siitä, että yhteisö rankaisee ankarimmin niitä, jotka pitelevät peiliä sen kasvojen edessä. Hänen unohduksensa ei ole vahinko vaan kollektiivinen torjuntareaktio.  

Kadonnut loisto

Illan hämärtyessä kaupungin valot syttyvät, ja ajatukseni karkaavat maailman suurille näyttämöille.

Siellä, kaukana Esplanadin loskasta, Alma Fohström lauloi Metropolitanissa ja Hanna Granfelt hurmasi Richard Straussin Berliinissä. He olivat aikansa supertähtiä, primadonnia sanan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta ääni on katoavaista, ja kun esirippu laskee vieraalla maalla, aplodit eivät kanna kotiin asti. Me olemme unohtaneet heidät, koska heidän menestyksensä tapahtui muualla, kielillä joita emme puhuneet, näyttämöillä joita emme nähneet.  

Lopuksi

Arkeologinen kaivaus kaupungin muistiin paljastaa kerroksia, jotka olemme peittäneet nationalismilla ja yksinkertaistuksilla. Nämä ihmiset – diplomaatit, tieteentekijät, taiteilijat ja inhimillisyyden puolustajat – eivät sopineet siihen muottiin, jota olimme itsellemme rakentamassa.

Mutta kun kävelen kotiin, tunnen heidän läsnäolonsa. Aistin Helsingin sellaisena kuin se olisi voinut olla: kansainvälisempi, suvaitsevampi, rohkeampi. Historia on valintoja, ja ehkä nyt, kun katsomme taaksepäin, on aika valita muistaa myös heidät.

Ilman näitä unohdettuja tarinoita meidän kuvamme itsestämme on valheellisen vajaa.