Maaliskuinen ilta vuonna 2015. Seison osoitteessa 2 Rue Gaston-Gallimard, Pariisin hienostoalueella. Edessäni on raskaat takorautaiset portit ja niiden takana, puutarhan suojassa, häämöttää yksityinen palatsi, Hôtel de La Salle.

Kyltit portissa henkivät aristokraattista arvovaltaa: Le Cercle Aristophil ja Comité Comte de Monte-Cristo.

Mutta maaliskuussa 2015 kylttien kultaiset kirjaimet eivät enää symboloineet menestystä ja vaurautta. Ne olivat hautakivi yhdelle Ranskan historian suurimmista, erikoisimmista ja sivistyneimmistä huijauksista.

Tämä on tarina Aristophilista – “kynien ja paperin Madoffista” – ja siitä, kuinka kirjallisuuden rakkaus valjastettiin miljardin euron pyramidihuijaukseksi.

Osa 1: Monte Criston uusi tuleminen

Tarinan keskiössä on mies nimeltä Gérard Lhéritier. Hän ei ollut tyypillinen finanssihai. Hän oli intohimoinen keräilijä, itseoppinut asiantuntija, joka rakasti historiaa.

Lhéritierin liikeidea oli nerokas. Vuonna 1990 hän perusti Aristophilin. Ajatus oli yksinkertainen: harvinaiset käsikirjoitukset, kirjeet ja nuotit ovat arvokkaita, mutta tavallisilla ihmisillä ei ole varaa ostaa Napoleonin rakkauskirjeitä tai Einsteinin suhteellisuusteorian luonnoksia.

Lhéritier pilkkoi nämä aarteet osiin. Hän myi sijoittajille “osuuksia” käsikirjoituksista. Lupaus oli huumaava: 8–9 prosentin vuotuinen tuotto. Viiden vuoden kuluttua Aristophil ostaisi osuudet takaisin korkeampaan hintaan.

Comité Comte de Monte-Cristo ei valikoitunut ”komitean” narratiivin kärjeksi sattumalta. Lhéritierillä oli pakkomielle Alexandre Dumas’n klassikosta. Hän osti romaanin alkuperäiskäsikirjoituksen ennätyshintaan. Hän näki itsensä Edmond Dantèsina – ulkopuolisena, joka oli raivannut tiensä Pariisin eliittiin ja kosti niille, jotka epäilivät häntä. Hän perusti komitean vaalimaan tätä perintöä.

Kuten Monte Criston kreivi, Lhéritier eli leveästi. Rue Gaston-Gallimardin palatsi oli täynnä historiaa ja Lhéritier itse oli kulttuurimesenaatti, jota Louvren ja Kansalliskirjaston johtajat kumarsivat.

Osa 2: Illuusio täydellisyydestä

Vuosien ajan koneisto toimi kuin unelma. Aristophil haali itselleen maailman hienoimmat paperit:

Markiisi de Saden Sodoman 120 päivää -rullakäsikirjoitus.

Pikku Prinssin luonnokset.

Kenraali de Gaullen Lontoon-radiopuheet.

Sijoittajia oli lopulta noin 18 000. He eivät olleet vain miljonäärejä, vaan tavallisia ranskalaisia eläkeläisiä, jotka sijoittivat säästönsä “varmaan kohteeseen”, kulttuuriperintöön, joka ei heilahtelisi pörssikurssien mukana.

Mutta kulisseissa kyti ongelma. Jotta Lhéritier pystyi maksamaan vanhoille sijoittajille heidän 8 % tuottonsa ja lunastamaan osuudet takaisin, hänen täytyi saada jatkuvasti uutta rahaa sisään.

Lisäksi käsikirjoitusten hinnat olivat kupla. Aristophil osti teoksen huutokaupasta (usein jo valmiiksi kalliilla) ja “uudelleenarvosti” sen omissa kirjoissaan moninkertaiseen hintaan, jotta se voitiin myydä osina sijoittajille. Markkinahinta oli keinotekoinen, koska Aristophil oli itse markkina.

Osa 3: Ratsia aamunkoitteessa

Kupla puhkesi marraskuussa 2014. Poliisiautojen siniset valot välkkyivät aamuharmaan Rue Gaston-Gallimardin porttien edessä. Ranskan petostentorjuntayksikkö ja talouspoliisi iskivät Hôtel de La Salleen.

Gérard Lhéritier pidätettiin. Tilit jäädytettiin.

Paljastui, että kyseessä oli klassinen Ponzi-huijaus. Rahaa ei tullut käsikirjoitusten arvonnoususta, vaan uusien sijoittajien taskuista. Kokoelmien arvoksi oli kirjattu satoja miljoonia, mutta vapailla markkinoilla niiden arvo oli vain murto-osa siitä.

Osa 4: Maaliskuu 2015 – Hiljainen talo

Maaliskuussa 2015 draama oli siirtynyt oikeussaleihin, mutta sen jäljet olivat tuoreita.

Le Cercle Aristophil (kyltti ylhäällä) oli lakkautettu. Sijoittajien klubi, jossa oli nautittu samppanjaa ja ihailtu Voltairen kirjeitä, oli kiinni.

Talon ovet olivat säpissä. Sisällä olevat tuhannet käsikirjoitukset odottivat kohtaloaan takavarikossa, pölyttymässä pimeissä holveissa.

Samaan aikaan tuhannet sijoittajat ymmärsivät menettäneensä kaiken. Monet olivat sijoittaneet satoja tuhansia euroja. “Varma sijoitus” oli haihtunut savuna ilmaan.

Osa 5: Jälkinäytös – Vuosisadan huutokauppa

Tarina ei päättynyt konkursiin. Seurasi yksi historian suurimmista logistisista operaatioista: Aristophilin kokoelmien realisointi.

Oikeudenkäynnit kestivät vuosia. Lopulta päätettiin, että ainoa tapa saada edes osa rahoista takaisin uhreille, oli myydä kokoelma. Vuodesta 2017 alkaen käynnistyi huutokauppojen sarja, jota kutsuttiin nimellä “Collections Aristophil”.

Huutokauppakamari Aguttes on myynyt aarteita vuosien ajan. Markkinat tulvivat harvinaisuuksia.

De Saden Sodoman 120 päivää julistettiin kansallisaarteeksi, ja Ranskan valtio osti sen museokokoelmiin.

Kokonaispotista on saatu kasaan kymmeniä miljoonia, mutta se on vain pisara meressä verrattuna siihen lähes miljardiin euroon, jonka sijoittajat menettivät.

Epilogi

Seison 2 Rue Gaston-Gallimardin palatsin portilla hetkellä, jolloin unelma oli jo kuollut, mutta ruumis oli vielä lämmin.

Lhéritier, tuo moderni Monte Cristo, ei saanut kostoaan, vaan häpeän. Hän kiisti syyllisyytensä loppuun asti, väittäen olevansa väärinymmärretty visionääri. Sijoittajille Rue Gaston-Gallimardin kivitalo ei enää edusta sivistystä, vaan ahneuden ja sokean uskon monumenttia.

Kyltit on sittemmin ruuvattu irti. Mutta sinä iltana, 7.3.2015, ne vielä kiilsivät Pariisin yössä, valehdellen viimeiseen asti.