Suomalainen kansallisuusaate on kokenut vuosisadassa täydellisen muodonmuutoksen. 1800-luvun lopulla se oli sivistyneistön, taiteilijoiden ja liberaalin eliitin hanke, jonka tavoitteena oli nostaa Suomi eurooppalaisten sivistysvaltioiden joukkoon. Tänä päivänä kansalliset symbolit on valjastettu uudenlaiseen käyttöön: niitä heiluttavat oikeistopopulistit ja maahanmuuttokriittiset liikkeet, jotka määrittelevät itsensä eliitin vastavoimaksi.

Tämä herättää kutkuttavan kysymyksen: Jos säveltäjämestari Jean Sibelius ja taidemaalari Akseli Gallen-Kallela eläisivät 2020-luvun Suomessa, kenen joukoissa he seisoisivat?

Hotelli Kämpin liberaali eliitti

Mielikuva Sibeliuksesta tuohivirsuisena kansanmiehenä on myöhempien aikojen sepittämä myytti. Todellisuudessa Sibelius, Gallen-Kallela ja kapellimestari Robert Kajanus muodostivat urbaanin ja kansainvälisen Symposium-piirin, jonka kantapaikka ei ollut savupirtti vaan loistelias Hotel Kämp.

He olivat aikansa kulttuurieliittiä. He puhuivat sujuvasti vieraita kieliä, matkustelivat Euroopan metropoleissa ja elivät usein velaksi ylläpitääkseen boheemia elämäntyyliään. Poliittisesti he kytkeytyivät Nuorsuomalaisiin, liberaaliin liikkeeseen, joka korosti perustuslaillisuutta, länsimaista sivistystä ja yhteyksiä Eurooppaan.

Jos Sibelius eläisi nyt, hän ei todennäköisesti viihtyisi “kansan syvien rivien” parissa lähiöpubissa. Hänet löytäisi todennäköisemmin helsinkiläiseltä yksityisklubilta tai Berliinin taidepiireistä, keskustelemassa kiihkeästi taiteen autonomiasta ja nauttimassa kalliita viinejä. Hän olisi juuri se “vieraantunut elitisti”, jota nykypäivän populistit karsastavat.

Leijonakoru: Sivistysihanteesta jengitunnukseksi?

Kultakauden taiteilijoille Kalevala oli luova inspiraation lähde, josta ammennettiin yleisinhimillisiä aiheita. Gallen-Kallelalle se edusti symbolistista tutkimusmatkaa ihmismieleen, ei nationalismia.

Nykyään Kalevala-korut ja leijonasymboliikka on omittu aivan toisenlaiseen käyttöön. Äärioikeistolainen Soldiers of Odin ja vastaavat ryhmät käyttävät Suomen leijonaa tunnuksenaan, rajaten suomalaisuuden ahtaaksi ja poissulkevaksi. Esimerkiksi Kalevala Korun “Aurinkoleijona”, joka perustuu historialliseen Halikon aarteeseen, on saanut uusia, poliittisia merkityksiä, joita sen alkuperäiset muotoilijat – saati muinaiset suomalaiset – eivät tunnistaisi.

Tarkkana esteetikkona ja heraldiikasta kiinnostuneena Gallen-Kallela todennäköisesti kauhistuisi symboliensa arkipäiväistymistä ja politisoitumista. Hänelle muoto ja sivistys olivat pyhiä; kansallisten symbolien alentaminen vihapuheen välineiksi olisi hänelle kulttuurista vandalismia.

Sibelius – Aikamme vihreä vaikuttaja?

Ehkä selvin ero menneen ja nykyisen välillä löytyy luontosuhteesta. Sibeliukselle luonto oli pyhä. Hän ammensi sävellyksensä metsän huminasta ja kurkien huudosta.

2020-luvulla tämä syvä luontoyhteys kääntyisi väistämättä ympäristöhuoleksi. Ilmastonmuutos uhkaa vuodenaikojen vaihteluita ja juuri niitä luonnonilmiöitä, jotka olivat Sibeliuksen taiteen ydin. Hänen nimeään kannetaan jo nyt ympäristönsuojelun lipunkantajana: Hämeenlinnassa on “Sibeliuksen metsä” -suojelualue, ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemia on sitoutunut ekokriisin ratkaisemiseen taiteen keinoin.

On helppo kuvitella nykypäivän Sibelius säveltämässä tilausteosta ilmastokriisistä tai allekirjoittamassa vetoomuksia vanhojen metsien puolesta. Tässä hän asettuisi selvästi vastakkain niiden poliittisten voimien kanssa, jotka vähättelevät ympäristötoimia talouden nimissä.

Postmoderni “tekotaide” ja kultakauden radikaalit

Perussuomalaiset ovat poliittisissa ohjelmissaan kritisoineet nykytaidetta “postmodernina tekotaiteena” ja vaatineet paluuta kansallista identiteettiä vahvistavaan, perinteiseen taiteeseen.

Ironista kyllä, omana aikanaan Sibelius ja Gallen-Kallela olivat nimenomaan radikaaleja uudistajia. Sibeliuksen neljäs sinfonia oli aikanaan käsittämättömän moderni ja karu, ja Gallen-Kallela kokeili rohkeasti eri tyylisuuntia realismista ekspressionismiin. Jos he toisivat teoksensa nykypäivän apurahalautakuntien eteen, populistinen kulttuuripolitiikka saattaisi hylätä ne “liian vaikeina” tai “kansaan vetoamattomina”.

Nykytaiteilijat, kuten Iiu Susiraja groteskeine omakuvineen tai “Queer Kalevala” -projektia (Marras) toteuttava Julia Strandman, jatkavat itse asiassa kultakauden perinnettä: he tulkitsevat suomalaisuutta uudelleen omasta ajastaan käsin, aivan kuten Gallen-Kallela teki omana aikanaan.

Tuomio: Kosmopoliitit vastaan nationalistit

Jos Jean Sibelius astuisi ulos Järvenpään Ainolasta vuonna 2025, hän olisi todennäköisesti liberaali maailmankansalainen. Hän puolustaisi sivistystä, luontoa ja taiteen vapautta. Hänelle suomalaisuus olisi avointa ja eurooppalaista, ei sisäänpäin kääntynyttä ja pelokasta.

Onkin historian suuri paradoksi, että ne voimat, jotka äänekkäimmin vaalivat Sibeliuksen perintöä nationalisminsa polttoaineena, todennäköisesti vierastaisivat elävää Sibeliusta. Hän olisi heille liian elitistinen, liian kansainvälinen – ja aivan liian “vihreä”.