Ajattele joulua Helsingissä. Aleksanterinkadun valoketjut, Esplanadin tuikkivat puut ja Tuomaan markkinoiden puiset kojut. Se on virallinen, pumpulinpehmeä joulu. Mutta suurin osa meistä ei asu tuossa uusklassisessa unelmassa. Meidän joulumme näyttämönä ovat Pasilan tuuliset sillat, Merihaan betonikannet ja itäisten lähiöiden metsän keskeltä nousevat elementtitalot.

Kun ympäröivä maisema on kova, harmaa ja jopa ankea, joulua ei löydy valmiina kadulta. Se on tehtävä itse.

Bunkkerin lämmin syli

Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi valo on vähissä. Betonilähiössä pimeys ei ole vain valon puutetta vaan fyysinen elementti. Märkä raakabetoni imee itseensä kaiken: se nielee katuvalot ja auton valokeilat. Mutta kun pakkanen kiristyy ja lumi peittää maan, tapahtuu ihme. Betoni muuttuu hopeiseksi kankaaksi, joka heijastaa pehmeästi taivaan ja kaupungin valoja.

Tässä ympäristössä kodin merkitys korostuu tavalla, jota on vaikea ymmärtää idyllisessä puutalokorttelissa. Kun ulkona vihmoo räntää ja tuuli ulvoo kerrostalon nurkissa, betoniseinien sisäpuolella syntyy täydellinen turvapaikka. Kontrasti on kaiken ydin. Mitä kylmempi ja kovempi on ulkokuori, sitä pehmeämmältä tuntuu villasukka jalassa ja glögimuki kädessä. Ikkuna on rajapinta kahden maailman välillä: lasin takana on armoton elementtien myrsky, mutta sisällä on rauha.

Merihaka: Kylä tuulessa ja taivaalla

Merihaka on tästä kontrastista äärimmäisin esimerkki. Se on kuin oma saarensa, betoninen utopia meren rannalla. Sen kuuluisalla kannella tuulee aina, ja joulukirkkoon lähtiessä saa taistella luonnonvoimia vastaan. Mutta juuri tämä eristyneisyys synnyttää ainutlaatuisen yhteishengen – “me merihakalaiset”.

Jouluna Merihaka on kuin tieteiselokuvan lavaste, jossa ihmisyys pilkahtelee häviävän pieninä valopisteinä. Koska talot ovat massiivisia, asukkaiden parvekkeille sytyttämät jouluvalot muodostavat pimeydessä tuikkivan matriisin, satunnaisen tähtikartan, joka näkyy kauas merelle.

Alueella on myös omat perinteensä. Loppiaisena asukkaat kokoontuvat rantaan upottamaan joulukuuset mereen kalojen kutupaikoiksi. Karu mutta kaunis rituaali: kierrätystä ja yhteisöllisyyttä betonin ja jään rajapinnassa. Merihaka opettaa, että yhteisö voi kukoistaa karussakin maaperässä, kunhan juuret ovat syvällä.

Pasilan valot ja varjot

Siinä missä Merihaka on eristäytynyt, Itä-Pasila on läpikulkupaikka, urbaani labyrintti. Sen sokkeloiset kävelysillat ja tunnelit voivat tuntua dystopialta, mutta jouluna nekin saavat uuden ilmeen. Alueen rosoinen luonne ja värikäs katutaide luovat joululle aivan omanlaisensa, “cyberpunk”-henkisen estetiikan.

Triplan kauppakeskuksen yltäkylläinen, kaupallinen valohohde värjää taivaan violetiksi, mutta moni asukas pakenee tuota muovista kimallusta mieluummin vanhan Pasilan puolelle. Siellä joulu on hiljainen ja aito. Opastinsillalla seistessään voi nähdä ratapihan valot ja tuntea olevansa suurkaupungin sykkeessä, mutta silti omassa rauhassaan.

Pasilassa jouluvalot eivät ole vain koristeita; ne luovat turvaa. Pimeän kujan päässä loistava valosarja on kuin majakka, joka kertoo, että täällä asuu ihmisiä, täällä välitetään.

Metsäkaupungin rauha

Kun siirrytään itäisiin lähiöihin, Kontulaan tai Myllypuroon, betoni kohtaa metsän. Täällä brutalistinen joulutunnelma on orgaanisempi. Elementtitalot seisovat puiden keskellä kuin hiljaiset jättiläiset.

Joulun taika löytyy hiljaisuudesta. Lumi vaimentaa äänet, ja kun kävelee kotitaloa kohti metsätietä pitkin, ainoa ääni on omien askelten narskunta lumessa. Maisema on pelkistetty: on vain valkoinen hanki, puiden tummat rungot ja betonin harmaa pinta. Tähän yksinkertaiseen palettiin jokainen ikkunasta loistava kynttelikkö tuo ripauksen lämpöä.

Ostari on lähiön sydän, se paikka, jonne valot ja äänet keskittyvät. Vaikka ostari on arkkitehtuuriltaan karu, jouluna se on kylätori, jossa naapurit kohtaavat. Se muistuttaa siitä, että joulu ei synny puitteista, vaan ihmisistä.

Joulutunnelman ydin on kontrastissa

Betonilähiön asukas tekee joulun sydämeensä vastavoimaksi ympäristölleen. Se on aktiivinen teko: sytytän valon, koska ulkona on pimeää. Kutsun ystävät koolle, koska ulkona on kylmä.

Ehkä todellinen pohjoisen joulu asuukin juuri täällä, missä pimeys on syvintä. Kun massiivinen betonitorni katoaa lumipyryyn ja vain yhdessä ikkunassa palaa valo, siinä on jotain ylevää ja lohdullista. Se on muistutus siitä, että ankeimmankin maiseman keskellä ihminen rakentaa itselleen pesän, ja tekee siitä joulun.